Jalkani ovat hapoilla. En kehtaa hidastaa vauhtia, koska seuraava pyöräilijä on ihan perässäni ja olen jo nyt joukon häntäpäässä. Reitin huippu siintää kaukana edessä. Vilkaisen alas rinteeseen, jossa viinisatoa jo kerätään. Hämmästyttävää, että monissa paikoissa viinirypäleet poimitaan yhä käsin. Kaikkea ei ole aika pilannut. Paita liimaantuu hikisenä selkään, ja käsivarsiani kuumottaa. Tuntuu kuin polkisin juoksuhiekassa. Tätäkö ikääntyminen tarkoittaa?

Ostin pyöräilymatkan meille hääpäivälahjaksi. Uskomatonta, että siitä on jo kolmekymmentä vuotta, kun juhlimme häitä Garda-järven rannalla. Päivä oli helteinen, mutta lämpö tuntui miellyttävältä, toisin kuin tänään. Heräsin juhlia seuranneena aamuna viiniköynnösten katveesta vaimoni vierestä. Käännän katseeni eteenpäin. Osa joukostamme tuulettaa jo huipulla. En näe vanhenemista peilistä, mutta nyt tunnen sen reisissäni.

Illalla hotellissa huokaan helpotuksesta. Voisin nukkua vaikka viikon, mutta huomenna on taas herättävä kukonlaulun aikaan ja noustava satulaan. Pulahdus hotellin uima-altaaseen saattaisi piristää oloani. Vaimo on lukenut ajatukseni! Hän kantaa sänkyyn tarjottimen, jolla on hieman parmesaania ja kastanjahunajaa sekä pecorinoa ja villisikamakkaraa, kyytipojaksi paikallista punaviiniä, rypäleenä Piemonten ylpeys – barbera. Kaappaan vaimoni syliini. Olen kyllä onnenpekka.