Huokaisin hiljaa. Valot syttyivät ja esirippu vedettiin näyttämön eteen. Olin juuri viettänyt pari tuntia toisen ihmisen nahoissa, hänen päänsä sisällä. Unohtanut itseni, aamulla rikkoontuneen käsilaukkuni hihnan ja rikkinäisessä käsilaukussa odottavan kauppalistan. Kahden tunnin ajan olin ollut joku muu.

Miksi jonkun toisen nahoissa piipahtaminen tekee silloin tällöin hyvää? Koska silloin pääsee kurkistamaan itsensä ulkopuolelle. Näkee oman elämänsä oikeassa mittakaavassa. Televisiosarjojen, elokuvien ja teatterin avulla katsoja astuu vaivatta toiseen todellisuuteen, ja huomaa sen olevan yhtä tosi kuin omansa – sille toiselle. Ehkä oman elämän terävät kulmat hioutuvat siedettävämmiksi kun ne on nähnyt kauempaa.

Kävellessäni narikkaan hakemaan takkiani oloni oli kevyt. Ystäväni ylisti juuri näkemäämme esitystä ja toinen väitti vastaan. Minä olin saanut haluamani – tauon arjesta. Ilta jatkui perinteiseen tapaan viinillä läheisessä ravintolassa. Tilasimme italialaista La Piazza Barbera –punaviiniä palataksemme vielä näytelmän tunnelmiin. Minun onneni maksoi tänään teatterilipun ja punaviinilasillisen verran.